Sitoutua vai eikö, kas siinä pulma

Ihanaa ystävänpäivää! Sulho totesi aamulla, että ystävänpäivän meininki on muuttunut ystävien muistamisesta enemmänkin pariskuntapäiväksi. Mekin olemme ystävien kanssa hengaamisen sijasta viettämässä tänään ihan kahdestaan treffi-iltaa 50 Shades of Grey -leffan (lol!) merkeissä. Aihetta liipaten ajattelin turista tännekin hieman omia ajatuksiani parisuhteesta ja sitomisesta sitoutumisesta.

Kuva

Bongasin tällä viikolla mielenkiintoisen kolumnin Hesarista. Kirjoittaja Elina Tanskanen pohdiskelee tekstissään, miten sitoutuminen on "hullujen hommaa". Ihminen muuttuu eikä se, jonka vierestä heräät ole sama henkilö, johon alun perin ihastuit. Sitoutumiskammo on Tanskasen mielestä luonnollinen reaktio. Varmasti näin onkin, jos parisuhdetta lähtee vertaamaan sumussa tietämättään kallionjyrkänteen reunalla ajelemiseen. Mielestäni sinne sumuun ei kuitenkaan kannata alunperinkään lähteä ellei tiedosta mahdollisuutta siellä piilevistä vaaranpaikoista.

Tanskasen tavoin  koen edenneemme Sulhon kanssa suhteessamme nopeasti. Muutimme yhteen noin yhdeksän kuukauden tuntemisen jälkeen ja vuosi siitä eteenpäin olimmekin jo kihloissa. Häitä juhlittaessa olemme olleet yhdessä noin 2,5 vuotta. Mistään ihan pikapanosta pikanaimisesta pikahäistä ei toki ole kyse mutta omassa kaveripiirissäni olemme suorastaan salamapari. Koska takanamme ei ole kymmentä vuotta yhteistä taivalta on varmasti paljon asioita, joita en Sulhosta tiedä ja joita hän ei tiedä minusta, mikä on ihan täysin okei. Kuten todettua, ihminen ei (onneksi) ole mikään staattinen olento, joten onko toisesta edes tarpeellista saati mahdollista tietää kaikkea?

 

Monet ystäväni ovat myös todenneet, etteivät välttämättä edes koskaan aio avioitua vaikka vakavissaan ovatkin puoliskojensa suhteen, mikä on tietenkin ihan fine. Nykymaailmassa parisuhteen laillistaminen ei ole mikään vaatimus perheen perustamiselle tai juuri millekään muullekaan, vaikka muutamat pykälät toki ovatkin avioituneiden parien puolella. Syystä tai toisesta olen saanut osakseni jopa pientä tylytystä kerrottuani naima-aikeistamme. Ellen halua konservatiivin leimaa otsaani pitäisi ilmeisesti pitää kaikki ovet avoimina ja vältellä tällaisten raskaiden päätösten tekoa. Ajelehtimistaanhan voi aina perustella sitoutumiskammolla.

Kuva

Sitoutuminen ei ole pelottavaa. Päin vastoin se on tapa osoittaa toiselle, että sinun kanssasi en pelkää eikä sinun tarvitse myöskään pelätä. Jos parisuhteessaan ei syystä tai toisesta tunne oloaan turvalliseksi, voi olla syytä miettiä onko kumpikin osapuoli mukana yhtä suurella panoksella. Sitoutuminen nimittäin vaatii, että on valmis laittamaan pokeritermeillä all-in. Riski on toki olemassa, mutta kuten Tanskanenkin tekstissään toteaa, on sen tiedostamisen ohella tärkeää olla tietoinen myös siitä, mitä sen ottamisen avulla voi saavuttaa. Sumun hälvettyä kallionjyrkänteellä ajelijalle saattaa paljastua ei vain vierellä ammottava pudotus vaan myös henkeäsalpaavan kaunis maisema.

Nyt alkaa mennä sen verran diipiksi shitiksi ja self help -matskuksi, että taidan siirtyä tenttikirjojen pariin. Rakkaudellista ystävänpäivää vielä kerran kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne asti!