Pakkasta ja pettymyksiä

Olen ehkä täälläkin kertaan jos toiseenkin mouhonnut, että meille on tulossa siviilivihkiminen. Koska juhlat ovat Suomenlinnassa, lääniä ja ihania ulkotiloja riittää. Sopivan paikan löydyttyä vihkitilaisuudelle pitää toki vielä hakea lupa mutta sen ei käsittääkseni pitäisi olla mikään ongelma. Se, mikä on osoittautunut ongelmalliseksi on löytää paikka, jossa vihkiminen voitaisiin hoitaa siinä tapauksessa, että taivaalta sataa kissoja, koiria, sammakoita, heinäsirkkoja ja tietenkin vettä, joka lässäyttää kampaukseni sekunneissa. Suokissa minkäänlaisten katosten tai muiden pystyttäminen ei valitettavasti ole sallittua enkä ole kovin innoissani siitä, että vihkiminen tapahtuisi turistien täyttämässä kusitunnelissa.

 

Käytyämme katsomassa Myllysalia marraskuun lopulla kyselin henkilökunnalta, jos heillä olisi jotain ajatuksia siitä missä siviilivihkimisen voisi suorittaa mutta hei eivät valitettavasti oikein osanneet auttaa. Vasta kotona keksin, että Tenalji von Ferseniä ja omaa juhlatilaamme yhdistävä käytävä voisi hyvin sopia varapaikaksi. Varauskalenterin mukaan myös Tenaljissa juhlitaan samana päivänä mutta tuskinpa alle tunnin kestävä, toiseen päähän rajattu vihkitilaisuus ketään häiritsee.

 

Noh, ilmeisesti häiritsee. Kävimme anoppien ja veljeni + veljen tyttöystävän voimin tänään toistamiseen katsomassa Myllysalia Suomenlinnan loppiaistapahtuman yhteydessä olleen avoimen näytön takia. Kyselin samalla tuosta käytävän käytöstä ja vastaus oli hyvin ehdoton ei. Käytävää ei saa lukittua siten, että sieltä ei pääsisi myös Tenalji von Fersenin puolelle, joten turvallisuusnäkökulmasta sen rajaaminen käyttöön vain siinä tapauksessa, että sama taho on vuokrannut molemmat juhlatilat, on ihan ymmärrettävää. Miksi oviin sen sijaan on asennettu tällaiset lukot on mielestäni vähän kummallista. En varmasti ole ainoa, joka tätä on kysellyt, sen verran nopeasti vastaus tuli.

Ilmeemme kun kuulimme, ettei käytävää ole mahdollista saada käyttöön vihkitilaisuutta varten.

Pettymys oli ihan valtava ja oli aika lähellä, etten saanut siinä paikalla ensimmäisiä morsianraivareitani. Eikä siinä itkua nieleskellessä tietenkään auttanut, että äidit/anopit kilpaa ideoivat, miten vihkimisen voisi tarvittaessa toimittaa juhlatilassa. Kun en vaan halua! Pakko sanoa, että hiukan alkoi kaduttaa, koko Myllysalin valkkaaminen juhlapaikaksi.

Onneksi kuppi kahvia ja jättipala mustikkapiirakkaa sekä tietenkin ihana pakkaspäivän Suomenlinna piristivät sen verran, että kiukku ja harmistus unohtuivat.

  

 

Nyt pitäisi sitten alkaa kartoittaa seuraavaa vaihtoehtoa vihkipaikalle. Tavallaan, jos seremonia olisikin jossain muualla kuin saarella ei vieraille tarvitsisi keksiä niin paljoa ohjelmaa siksi aikaa kun olemme Tapsun kanssa kuvattavina, sillä juhlapaikalle siirtymiseen saa tuhlattua tovin jos toisenkin. Paras idea tähän mennessä oli veneen vuokraaminen mutta se taas tulee räjäyttämään jo valmiiksi paisuneen budjetin ihan totaalisesti. Hyvästi bändi, hyvästi macaronsit, hyvästi Parikat...

 

Apu kelpaa myös teiltä (kaikilta viideltä) lukijaltani! Otan mielelläni vastaan ehdotuksia kommentteihin tai sähköpostiin paikoista Kauppatorin lähettyviltä, jotka sopivat sivarivihkimiselle. Kaikki vinkit ovat kullanarvoisia!

Tämä morsio alkaa nyt siirtyä kohti sohvaa ja pian alkavaa televisiohistorian jäätävintä ohjelmaa Treffit alttarilla.

 

Joulupuuhia, lisää mekkoja ja vähän pohdintaakin

Saatiinhan sitä lunta maahan tänne Helsinkiinkin! Ihanaa kun on niin valoisaa ja raikasta. Ei yhtään harmita puuhata joulusiivousta kun ulkona ei tule kaatamalla vettä. Onneksi suurin osa siivouksesta on jo hoidettu ja voi olla, että suunniteltu vaatekaappien järjestäminen jää sittenkin ensi vuodelle. Vielä pitäisi paketoida lahjoja ja uskaltautua ruokaryysikseen ennen kuin voi täysillä syventyä syömiseen ja sohvalla makoiluun.



Laitanpas kuvan meidän eläintarhasta ja sen vartijasta. Nämä piparit on jo tosin syöty aikaa sitten.

Pikkutiikeri Takima ihmettelee lumista maisemaa.

Joulusta huolimatta myös hääasiat pyörivät jatkuvasti mielessä, mikä ei liene yllätys. Muiden blogeja lueskellessa tuntuu, että meillä on tosi monta asiaa vielä hoitamatta ja niiden suhteen pitääkin alkaa alkuvuodesta tosissaan sykkiä. Valokuvaaja, kampaaja ja meikkaaja sekä  hääyön hotelli ovat listan kärjessä sekä tietenkin vihkijän hankkiminen. Onneksi Sulho lupasi ottaa nakin tuosta viimeisestä. Vaikka ollaankin hieman jälkijunassa näiden kanssa niin uskoisin kaiken tarvittavan järjestyvän, sillä ainakin naamakirjan Häät 2015 -ryhmän mukaan meidän päivämme ei onneksi ole se kaikkein suosituin.

 

Suunnittelun ja mietiskelyn ohella olen saanut jotain konkreettistakin aikaan, sillä kävimme viime sunnuntaina kahden kaason ja äitini kanssa Stockmannilla katsomassa hääpukuja. Palvelu oli erittäin hyvää, samoin valikoima. Myyjä tuntui todella tietävän minkälaisia mekkoja heiltä löytyy ja osasi ehdottaa sovitettavia malleja sen perusteella, mistä olin aiemmissa puvuissa pitänyt.

 

Olen ollut aika skeptinen sen suhteen, että oikean mekon muka tunnistaa kun sen saa päällensä. Kyseessä on kuitenkin vain mekko, jonka ei tavallaan pitäisi aiheuttaa mitään mielettömiä tunnekuohuja. Arvaattekin varmaan jo mihin tämä on menossa. Nähdessäni itseni peilistä Pronoviaksen Alcanar päällä olin vähällä alkaa itkeä. Mallikuvissa puku ei todellakaan pääse oikeuksiinsa, sillä helma on huomattavasti ilmavampi ja "pilvimäisempi".

 



Kuva

 Seuraava itku meinasi tirahtaa kun näin hintalapun. Olkoonkin, ettei mikään vaate koskaanikinä ole näyttänyt päälläni yhtä kauniilta, en yksinkertaisesti halua laittaa paria tonnia kiinni mekkoon, jota käytän kerran. Voi olla, että pelkäisin likaavani tai muuten tuhoavani puvun niin paljon, että koko hääpäivä menisi pelkäksi stressaamiseksi. Yritän vielä vilkuilla, jos jostain sattuisi ilmestymään kyseinen kaunotar käytettynä mutta olen melko lailla jo alistunut siihen, etten saa unelmieni pukua päälleni häihin.
Lesson learned: Sovita vain mekkoja, jotka istuvat budjettiin.

Pitkällisen jaarittelun kautta päästäänkin aiheeseen, josta halusin oikeasti kirjoittaa. Tuo edellä kuvaamani mekkoepisodi laittoi minut miettimään häihin liittyviä unelmia ja odotuksia sekä kompromisseja, joita niiden suhteen joutuu väistämättä tekemään. Aihe liippaa aika läheltä jo aiemmin pohtimaani annoskateudeksi nimittämääni fiilistä mutta tämä kumpuaa enemmänkin omista toiveista ja haaveista kuin siitä, että hääblogeista ja Pinterestistä inspiroituminen meinaa lähteä lapasesta.

Olen esimerkiksi pienestä asti haaveillut pääseväni kävelemään kirkon käytävää pitkin valtavan laahuksen kanssa Prinsessa Ruususen häämarssin soidessa taustalla. Kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon enkä muutenkaan ole kovin kiinnostunut kyseisen putiikin toiminnasta, joten olen joutunut jo aikaa sitten hautaamaan kyseisen unelman ja tyytymään ajatukseen siviilivihkimisestä.

Juurikin ajatus siitä, että joudun tyytymään johonkin vaihtoehtoon, oli se sitten toisiksi kaunein mekko tai tavalliset keksit macaronsien sijasta hääkakun kylkiäisinä, vaivaa minua. Ymmärrän toki, että elämässä ei aina saa mitä haluaa ja joskus se aluksi vähemmän miellyttävältä tuntuva vaihtoehto voi osoittautua lopulta paremmaksi. Olen eniten huolissani siitä, että jokin valinta jää häiritsemään minua niin paljon, että se syö osan hääpäivän tunnelmasta ja harmittaa eritoten jälkikäteen.

Typeräähän tällaista on murehtia mutta murehdin kuitenkin.
Onko teillä muilla taipumusta samaan ja oletteko päässeet siitä yli?